So Called Plan: December Turns To Fall (***)

4.9.2008

Vuonna 2006 eli debyyttinsä myötä So Called Planin todettiin olevan muodikas yhtye. Kuulostaa hyvältä, joten yhtye teki toisen levyn samoin elkein eli laittoi poppia punkiin.

So Called Planin ura lähti nopeaan nousukiitoon jo ennen ensimmäistä albumia ja hype oli jokseenkin kohdallaan, kun yhtyeen Suburbian Symphony -albumi julkaistiin vuonna 2006. So Called Planin musiikissa ja ulkomusiikillisissakin tekijöissä oli paljon sitä, jota juuri tuolloin kaivattiin. Oli energiaa, oli vähän kiukkuakin, oli punkia ja oli tarttuvia säkeistöjä. Eikä bändikään näyttänyt pentulaumalta.

Suburbian Symphony pinkaisi hyviin myyntilukuihin, mutta December Turns To Fall -albumin kohdalla alkoikin draama. Laulaja Eero Saarikoski menetti äänensä eikä miehestä ollut studioon. Oikealla lääkityksellä mies saatiin kuntoon ja kakkoslevyllä ei edellisvuoden katastrofi paljon paina.

SCP:n toinen levyllinen on uskollinen tyylilleen eli melodista punkia runtataan jälleen antaumuksella. Eikä vain punkia, vaan SCP napsii röyhkeästi elementtejä heavysta, progesta, popista ja kaikista rockin osa-alueista. Lopputuloksena on tasapainoinen albumillinen, joka kuulostaa hyvinkin siltä miltä isoveljien julkaisut kaukana Yhdysvalloissa. Kun SCP:ia on verrattu jatkuvasti Bad Religioniin tai Green Dayhin, niin sama varjo kulkee poikien perässä nytkin, mutta tuskin se paljon heitä haittaa. Muutenhan tyyliä olisi muutettu.

December Turns To Fall -albumin varmin hitti on aloitusraita December, joka jousineen, pianomelodioineen, kitaravalleineen ja rakenteineen on niin radioystävällinen, että sujahtaa helposti rock-ystävällisten kanavien sisältöön. Kappale on kaikin puolin niin onnistunut, että sille voisi hyvin povata kansainvälistäkin menestystä. Ainakin melkein, sillä teoksen muotilla on tehty jo satoja viisuja eikä laulaja Eeron englanti taida sittenkään olla vielä aivan kohdallaan.

Varsin sovinnaisen alun jälkeen kuulijaa ruokitaan kerta toisensa jälkeen tarttuvilla hoilottelukertosäkeillä, mutta avausraidan tarjoamaa täsmämatematiikkaa ei löydy muista kappaleista. Peruslinjasta poikkeavat eniten The Ghost, joka rauhoittaa tilanteen hetkeksi sekä hevimmin tintattu World Without Me.

So Called Plan on tehnyt malliikkaan levyllisen, joka varmasti kolahtaa kohteeseensa, jonka voisi olettaa olevan teinityttö. Sehän ei haittaa, että fanit ovat nättejä, mutta kuinka pitkälle pötkitään sillä, että punk ei ole punkia ja musiikki ei kuulosta persoonalliselta? Mahdotonta sanoa, mutta omaleimaisuutta SCP kaipaisi.

www.socalledplan.com

Anssi Järvinen

Lähetä linkki kaverille sähköpostilla