Me 80-luvun junnut olimme onnekkaita. Moni näki iki-ihanan Taisteluplaneetta Galactica -sarjan telkkarista ja lankesi loppuelämäkseen avaruusseikkailujen uumeniin.

TV-sarjaa konseptoineen Ralph McQuarrien upeat visiot on julkaistu myös netissä, upeana kuvasarjana, joka tuo varmasti retrokyyneleet monien entisten nuorten silmiin. Ja ehkä uuttakin Galacticaa seuraavat tykkäävät. Ralph on muuten suunnitellut myös ensimmäisten kolmen Star Wars -elokuvan visuaalit.

Nauttikaa: Ralph McQuarrie’s Battlestar Galactica

Kommentit (1)

Laitoin saitille artikkeliin hieman tarinaa ja valokuvia pelijournalismin tuolta puolen. Käykää lukaisemassa:

Kurkistus kulissien taakse: pelimeininkiä maailmalla.

Kommentit

Pitkäaikainen muinaisten tietokone- ja pelilehtien kaaos toimistolla on kohtapuoliin voitettu, vaikka nujertamista niissä riittää vieläkin. Mutta hyvältä näyttää jo. Saimme näet lopultakin, vaivaisen puolen vuoden ”pitäis noi hyllyt pistää seinälle” -jahkailun jälkeen toimiston testihuoneen seinälle kunnon hyllyt nimenomaan vanhoille lehdillemme. Kiitokset tästä Veijolalle!

Hyllyjen ohella iso kiitos menee harjoittelijallemme Susannalle, joka uiskenteli lehtipinoista toiseen, järjestellen pitkin toimistoa levinneet pinot jonkinlaiseen järjestykseen. Enää pieni pinnistys ja retrolehtiarkistomme on lopultakin kunnossa.

Oheisissa kuvissa näkyy pieni osa lehdistä, joita allekirjoittanut osteli aikoinaan kultaisella 80- ja hopeaisella 90-luvulla. Pinoissa on muun muassa ACEja, Computer & Video Gameseja, PC Formateja, Your Computereja, ZZAP 64:iä, Amiga Formateja ja ties mitä. Pääsivätpä samalla MikroBitinkin viimeisimmät 6-7 vuosikertaa järjestykseen ja kohta toivottavasti kansioihinkin. Mutta mitähän noille vanhoille Biteille ja C=Lehdille tekisi, osasta kun löytyi jo toiset, kolmannetkin kappaleet…

Vanhat lehdet ovat muuten hyvin suosittua taukolukemista täällä offiisilla, sillä niiden avulla on mukava verestää muistiaan - ja saapa niistä usein loistokkaita juttuideoitakin.

Kommentit (9)

Kaiken tämän Fallout 3 -hypen keskellä mietiskelin, että olenkos oikeastaan koskaan pelannut Fallout 2:ta. Ykköstä kyllä, mutta entä kakkosta? Ovatko mielikuvat haalistunet niin pahoin, ettei mitään vain enää muista? Eräänä rauhallisena koti-iltana tartuinkin tuumasta toimeen. Nousin kurottelemaan kirjahyllyni päälle ja pölypilven saattelemana Fallout 2 laskeutui pöydälleni. Peli koneeseen ja päälle muutama kuukausi sitten julkaistu Fallout 2 Restoration Project -päivitys. Sitten seikkailemaan.

Siinä sitten kuluikin moni ilta mukavissa merkeissä. Syystä tai toisesta Fallout 2 oli jäänyt aikoinaan väliin, mutta otetaan nyt tilanne takaisin.

Samalla tuli todettua, että ovathan ne muistot usein kauniita, mutta… Vaikka Fallout 2 onkin yhä hyvä peli, niin kyllähän siitä paistaa ikääntyminen. Pelisuunnittelu edustaa vanhaa ”tuska lisää nautintoa” -koulukuntaa, jossa pelaajaa ei juuri auteta vaan kaikki on etsittävä ja keksittävä itse. Siihen päälle hirmuisesti satunnaista toikkarointia, satunnaisia taisteluja ja satunnaista sähläystä. Jos vertaan tätä omaan Fallout 3 -kokemukseeni, niin ovathan nämä pelit täysin eri maailmasta sujuvan pelielämyksen mittareilla. Fallout 2:n alku lähinnä turhautti ja pänni, kunnes tylsän grindauksen kautta olin saanut hahmolleni riittävästi powaa vähän kauemmas matkaamiseen. Grindaus ei tosiaankaan ole mikään morppien yksinoikeus, vaan sitä samaa pikkuelukoiden tylsää lahtaamista ja random-kahakoiden etsintää on tässäkin enemmän kuin tarpeeksi. Fallout 3 sen sijaan tarjosi luistavia elämyksiä ja onnistumista heti alussa, säästäen ne todelliset haasteet vasta myöhemmäs. Näin pelaaja koukutetaan nykypäivänä.

Lisäksi Fallout 2 on kaikkien päivitystenkin jälkeen kamalan vaikea seikkailu. Pelaaminen on enemmän raivostuttavan vaikeita taisteluja kuin seikkailullisia elämyksiä. Onkin ollut mielenkiintoista lukea Fallout 3:n arvostelusta kinaa siitä miten roolipeli määritetään. Moni on keskittynyt pilkunviilaukseen ja kinaamaan taistelujärjestelmän detaljeista. Se nyt kuitenkin on vain yksi osa kokonaispeliä, eikä määritä millään tavalla pelin ROOLIpelimäisyyttä. Fallout 2:ssa turhauttavat taistelut eivät ainakaan kohenna pelin nautintoarvoa, saati tuo siihen minkään valtakunnan roolipelimäisyyttä. Load/save-napit tulevat sitäkin tutummiksi.

Silti, matka Fallout 2:n parissa oli mukava. Peli ei ole vanhentunut pelikelvottomaksi edes visuaaleiltaan ja Restoration Project on nähtävästi paikannut käyttöliittymääkin. Niinpä vanhankaan pelin parissa matkaaminen ei tuottanut mitään radikaaleja vaikeuksia. Vahva tarina ja pelottavaksi muuttunut maailma erilaisine faktioineen tarjoaa mielikuvitustaan käyttävälle pelaajalle paljon hämmästeltävää. Myös moraaliset valinnat tarjoavat häikäisevää miettimistä. Pelaaja voi suunnata niin monille erilaisille poluille ja tehdä niin erilaisia valintoja, että eri pelikerroista saa selvästi erilaisia elämyksiä. Äärimmäisen hyvän ja äärimmäisen pahan välimaastossa on valtava määrä harmaan sävyjä. Mutta silti, matka on myös kivinen ja monin paikoin turhauttava. Nautinto ei tule helpolla. Onhan tämä yhä hieno peli, mutta ei silti niin pyhä, ettei siitä saisi tehdä uusia tulkintoja.

Ja viimeisenä aasinsiltana voisikin sanoa, että vaikka Fallout 1:n ja 2:n välissä onkin pitkä matka Fallout 3:een, niin ainakin yksi asia peleille tuntuu olevan yhteistä. Raunioitunut maailma. Musta huumori. Epätoivoiset selviytyjät. Erilaisia pelejä, sama Falloutien maailma ja sama henki.

Kommentit (57)

PlayStation 3 -konsolin alkuvaiheissa ja pitkään sen jälkeenkin PlayStation Network kauppoineen herätti monissa Xbox Live Arcade -pelipalvelun tarjontaan perehtyneessä lähinnä sääliä. Pelejä oli vähän ja PSN:ssä julkaistun pelin demo oli poikkeus, ei sääntö. Live Arcaden puolella sen sijaan tapahtui jatkuvasti - pelejä ilmestyi viikoittain ja kaikkia pystyi kokeilemaan demoversiolla. Ero vain kasvoi ajan mittaan. PlayStation Networkin pelitarjonta tuntui pikemminkin vain surkastuvan XBLA-pelien kukoistaessa.

Muutoksen tuulet alkoivat kuitenkin lopulta puhaltaa. Alkuun hitaasti mutta sitten voimistuen. Erityisen selvä signaali oli Super Stardust HD:n ilmestyminen. Kesällä 2007 saapunut megaräiskintä päivitti muinaisen suomalaisen klassikkopelin uuteen aikakauteen ja todisti, että konsolien ladattavien pelien palveluissa voidaan julkaista myös äärimmäisen näyttäviä ja huippuunsa viilattuja teoksia. Super Stardust HD on edelleen syystäkin yksi PlayStation 3:n parhaimmista peleistä, mutta se oli vain ensimmäinen tuulahdus muuttuvasta linjasta.

Kaksi samanlaista, silti kovin erilaista nettikauppaa

Sonyn ja Microsoftin linja pelien digikauppatarjonnan suhteen on kuin yö ja päivä. Sony hallinnoi PlayStation Storea rautaisella kouralla. Suurin osa nettipalvelussa julkaistuista peleistä on Sonyn itse tekemiä tai rahoittamia teoksia. Microsoftin digikaupan ovet ovat selällään ja pelien oikeudet jäävät tekijöille ja julkaisijoille, MS toimii vain välikätenä.

Viimeisen puolen vuoden aikana myös firmojen pelipolitiikka on vahvistanut yinia ja yangia. Sonyn palvelussa julkaistaan pelejä vain harvakseltaan, mutta ne ovatkin sitten suurempia, tasokkaampia ja usein myös omaperäisempiä kuin Xbox Live Arcaden teokset. Siinä missä Sonyllä ei ollut ladattaville peleille kokorajoituksia, on XBLA-pelien pitänyt mahtua aina annetun kokorajan sisään. Rajaa on toki kasvatettu jo monta kertaa, mutta XBLA-pelit ovat edelleen suhteellisen pieniä, ainakin Pleikkaristoressa julkaistuihin järkäleisiin verrattuna. Ei aina pikkupelejä, ei edes huonoja, mutta kuitenkin vaatimattomampia.

Molemmilla linjauksilla on etunsa. Toinen julkaisee harvakseltaan isoja ja laadukkaita teoksia. Toinen koko ajan pieniä, kivoja pelejä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Sonyn politiikka PSN-pelituotannossaan on kunnioitettava - ja saa ainakin allekirjoittaneelta monta irtopistettä. Siren Blood Cursen, Echochromen, Elefunkin, The Last Guyn, Warhawkin ja Super Stardust HD:n kaltaiset isot, äärimmäisen omaperäiset ja vetovoimaiset pelit jäävät hyvin mieleen ja pitävät pelaajan otteessaan paremmin kuin puolen tusinaa pikkupeliä yhteensä.

Ja miettikääpä, miten paljon pokkaa on vaadittu siihen, että joku uskaltaa julkaista digikaupassaan täysimittaisen myös Blu-ray-levyllä julkaistavan pelin? Vaikka Siren: Blood Curse täytyikin jakaa nettijakelua varten 12 osaan, niin on se upea ja monta seläntaputusta ansaitseva veto. Tätä varten pelikonsoleissa on kiintolevy ja laajakaistayhteys - ja pelaajilla luottokortit.

Vielä erikseen täytyy kunnioittaa niitä Sonyn pelipuolen päättäjiä, joilla on ollut pokkaa hyväksyä The Last Guyn ja Echochromen kaltaisia pelejä. Sonyn pomoportaan porukan uskallus hyväksyä omaperäisiä pelikonsepteja onkin tuonut upeita tuloksia, vaikka niiden saattaminen ostavan yleisön tietoon voikin olla haastavaa.

Ja Läskiprinsessa sitten….

Ihan oma lukunsa on Sonyn hintapolitiikka. Siren Blood Curse, 30 euroa? Super Stardust HD kaikkine lisäosineen 10 euroa? Jumakuta. Ei ole hinnalla pelejä pilattu. Tuntuu ettei Sony tähtää niinkään voiton tekemiseen, vaan yrittää potkia PlayStation Networkiä ja Storea kovempaan vauhtiin. Sinänsä ymmärrettävääkin sen pitkän surkeilun jälkeen.

Ja kun omaperäisistä peleistä puhutaan, niin LittleBigPlanetia ei voi ohittaa, vaikka sitä ei levitetäkään nettijakeluna. Se on kuitenkin valtaisan selvä esimerkki Sonyn tuesta omituiselle, periaatteessa täysin epäkaupallisille pelikonsepteille. Toivottavasti LBP:kin hyväksyneen Phil Harrisonin seuraajalla on yhtä avara mielikuvitus pelikonseptien suhteen.

Sony onkin nyt hyvässä tilanteessa. PlayStation Network on kasvanut vaikeiden lapsuus- ja teinivuosien jälkeen vastuulliseksi aikuiseksi, joka tarjoaa pelaajakansalle huippuunsa hiottua laatua ja ennen kaikkea häikäisevän omaperäisiä peliteoksia. Vaikka kilpailu Xbox Live Arcaden pelivalikoiman kanssa on yhä kovaa, semminkin kun myös XBLA:ssa on nähty kasvavassa määrin omaperäisiä laatuteoksia kaameiden retroräiskintöjen ja kolikkopelikäännösten sijaan, niin ainakaan PSN:n ei tarvitse enää hävetä. Vaikka pelejä ilmestyy vain harvakseltaan, vaikka kaikista ei ilmesty vieläkään pelattavia demoja, niin pelien laatu ja omaperäisyys ovat kautta linjan viittä tähteä. Siksi moni PSN-peli onkin esitelty eDomessa itsenäisenä, täysimittaisena arvostelunaan arvostelukoosteen sijaan.

Kirjoittaja on ostanut lukuisia pelejä PlayStation Storesta omalla rahallaan ja pitää muun muassa Siren: Blood Cursesta ja The Last Guysta. Kirjoittaja myös haluaisi, että kaikista peleistä julkaistaisiin demoversio, sillä esimerkiksi maestro Lehtosen Last Guy -arvostelun lukemisen jälkeen ostopäätökseen vaikutti ratkaisevasti pelattavan demon kokeilu.

Kommentit (7)

Ja kas näin. Terveisiä täältä Alternative Partyiltä Helsingin Kaapelitehtalta. Tapahtuman ovet avautuivat tuossa tunti sitten ja yleisöä alkoi valua välittömästi sisään hyvää vauhtia. Musiikkia eri suunnilta väki tuntuu olevan harvinaisen hilpeällä tuulella. Ja mikäs siinä, kun ollaan hyvillä partyillä ja illan pääesiintyjä Front 242 on saatu kunniallisesti kaupunkiin. Juttelin Frontin herrojen kanssa eilen illalla ja olivat kovasti iloisella mielellä päästyään lopultakin Suomeen. ”Kaikki ovat supermukavia”, tiivisti bändi ensimmäisen päivän fiiliksiään.

Päätämme lähetyksemme AltPartyiltä tältä illalta tähän kuvasatsiin.

Osallistukaa toki AltParty-henkiseen kilpailuumme.

Lisää kuvia blogin sisällä.

Lue lisää | Kommentit (2)

Joulu, tuo meidän pelitoimittajien paratiisi. Tai helvetti. Pelitalojen ison luokan julkaisut paukkuvat kohti yhä tiheämmin ja meidänkin postinkantajamme on tullut taas jokapäiväiseksi vieraaksi. Isoja lähetyspinoja, joka päivä. Eilenkin postia toivat postinjakaja, postin lähetti ja kuriiri. Mukaan ei laskettu yhtä ihan henkilökohtaista tilausta raahannutta kuriiria. Kuten siis voi tästä päätellä, syynättävää piisaa.

Oheisessa kuvassa tämän päivän saldoa. Varsin messevä saldo. Ei siis loppua urakalle.

Lähiaikoina luvassa muun muassa: Saint’s Row 2, Fable 2, Fallout 3, Pro Evolution Soccer 2009, Fracture, BioShock PS3, Dead Space ja niin kovin monta muuta megapeliä.

Kommentit (12)

Mekö muka xbotteja? Näin käy kun joku lähettää meille arvostelukappaleita muillakin versioilla kuin 360:lla. Coming soon to an eDome near you:

Kommentit (16)

eDomen peliarvosteluissa on otettu käyttöön kolme toimituksen harkinnalla myönnettävää leimaa. Kirjallisen arvostelun lisänä käytämme vastedes kolmea erilaista leimaa, joita myönnetään eri tavoin ansioituneille peleille.

Leimat eivät kuitenkaan ole arvosanoja vaan arvostelua täydentävä elementti. Ne myönnetään pelien sisällöllisten ansioiden pohjalta. Hyvä tai loistavakaan peli ei välttämättä saa leimaa, mutta toisaalta Suosittelemme-leima merkitsee todella erinomaista teosta.

Leimoja pyritään jakamaan säästeliäästi ja harkitusti. Suosituksia ei kannata odottaa näkevänsä edes joka viikko, toisaalta joskus niitä saattaa tupsahtaa samalle viikolle parikin.

Leimat lyödään sekä peliarvostelun otsikkokuvaan että jutun loppuun.

Suosittelemme

Todellinen helmi, jossa tekninen toteutus, tarinankerronta, omaperäisyys ja vetovoima yhdistyvät harvinaisella ja mielenkiintoisella tavalla.

Kokeile

Tämä ei ole välttämättä huippupeli. Sitä ei välttämättä nähdä myyntilistojen kärjessä tai vuoden peli-listoilla. Ideat ja omaperäinen toteutus saavat sen kuitenkin erottumaan joukosta. Uskomme, että moni voi sitä kokeilemalla löytää kätketyn helmen.

Vältä

Aito kalkkunapeli, joka on heikko esitys surkeidenkin pelien suuressa joukossa.

Kommentit (5)

Kas näin. Max Payne –elokuvasta on kulunut viikko. Fiilikset eivät ole suuremmin muuttuneet niistä alustavista pettymyksen tunteista, joita koin naputtaessani ensituntemuksiani yöjunan lähtöä odotellessani Helsingin rautatieasemalla.

Elokuva on siis tullut ja nähty. Etukäteisodotukset vaihtelivat jännittyneestä pelokkaaseen. Trailerien perusteella pelätty Maxin sisäisten demonien vastainen taistelu ei sitten onneksi toteutunut aivan niin fyysisessä muodossa. Demoneja, kyllä. Sisäisiä, kyllä. Mutta kaikkien päässä. Ihan odotetun kamalaa ja happopäissään käsikirjoitettua jälkeä ei valkokankaalla onneksi nähty.

Elokuva ei kuitenkaan tavoittanut alkuperäisteosten – eli kahden pelin – henkeä kuin paikoittain. Näytöksestä poistuvan kansan kommentit vaihtelivatkin tasolla ”ihan ok”, ”kaamea” ja ”aika mielenkiintoisesti vision siirtäneet” –sektorilla.

Ehkä suurin pettymys oli siinä, että vaikka elokuvassa hyödynnettiin alkuperäisteosten henkeä, hahmoja ja jollain tasolla tarinaakin, niin käytännössä elokuvan käsikirjoittajat eivät uskoneet Sami Järven pelikäsikirjoituksen voimaan. Tarinaan sekoitettiin elementtejä, joista osa toimi, osa ei sitten yhtään.

Lopputuloksena tapahtumat poukkoilevat sekavasti, huonosti toisiinsa nivottuina. Epäloogisuuksia, joita pelissä ei ollut. Tarinallisia elementtejä, jotka pistivät ainakin kriittisen katsojan silmiin. Asioita ei perusteltu tai taustoitettu kunnolla. Se tarinan ydin, josta ne kuuluisat demonit kumpuavat ja kaikki kauheus sikiää, osoittautui kuluneeksi kliseeksi, jota ei välttämättä olisi ollenkaan tarvittu hyvän tarinan luomiseen. Elokuvassa oli runsaasti aineksia perinteisemmänkin, selkeämmänkin ja ymmärrettävämmän kostotarinan luomiseen. Nyt sekaan kuitenkin kaadettiin turhaan lisää mausteita, joita reseptissä ei ollenkaan mainittu.

Niinpä keitoksen valmistuttua huomattiin, että elokuvassa on paljon sekavia kohtauksia ja tilkkutäkkimäisyyttä, jotka enemmänkin vain hämmentävät kokonaisuutta. Onneksi siinä on kuitenkin myös joitakin upeita Max Payne -pelin tyylisiä hidastettuja bullet time -taistelukohtauksia, jonkin verran kuumaa sananvaihtoa, todella upea yökerhokohtaus sekä uskomattoman kuuma naistähti. Harmi ettei kuumista pimatsuista kuuminta Olgaa nähdä tämän enempää. Milas Kunis jäi hottiusasteella kirkkaasti toiseksi. Murrrr!

Yksi asia elokuvassa kuitenkin ansaitsee 10 pistettä kymmenestä. Kuten ensimmäisessä Max Payne -pelissäkin, on tapahtumakaupunki kammottavan talvisen lumisateen kourissa. Ensin pyryttää, sitten lorottaa, sitten pyryttää. Elokuvan talvisen harmaat ja lohduttomat sävyt ovat upean visuaalisia ja herkullisia. Tässä suhteessa Remedyn pelimiehet voivat olla ylpeitä ja takoa toisiaan selkään. Heidän harmaa ja ahdistava visionsa oli sellainen, että se kelpasi täysillä myös leffaväelle. Yhtä vaikuttavia kaupunkimaisemia on nähty vain Dark Cityssä ja Sin Cityssä.

Tuntuu kuitenkin että Max Paynen sarjakuvaruuduilla pystyttiin kertomaan yhtenäisempi ja hienompi tarina kuin elokuvassa konsanaan. Lisäksi ne antoivat pelaajalle mahdollisuuden rakentaa pelin aikana omanlaisensa persoonallisuuden, hahmon joka oli erilainen meidän jokaisen päässä. Elokuvan Maxista ei jäänyt sellaista tarttumapintaa, vaan Max Wahlbergin Max oli vain ahdistunut pyssysankari, joka taivaltaa tuhoisalla tiellä eteenpäin, vailla inhimillisiä tunteita.

Todettakoon silti, että Max on ihan katsottava toimintaelokuva. Siinä on komeita kohtauksia, huimia visioita ja kovasti ilmeetöntä väkivaltaa. Puhtaana toimintana se menettelee mutta Max Paynen tarinan ja hahmon tunteville elokuva voi olla pettymys. Oma arvosanani kaikessa lyhykäisyydessään: 2,5 tähteä viidestä.

Kommentit (14)

Nokian totaalisesti epäonnistuneen N-Gage-peliluurin epäonnistumisesta ei tarvinne enää hirveästi selitellä. Hyvä puhelin, surkea pelikonsoli, paskat pelit. Siinä se. Tilannetta lähietäisyydeltä seuranneena teki suorastaan kipeää katsoa, kun alusta alkaen oli jo selvää että nyt mennään karikolle ja kovaa.

Nokian yritys paikata tilannetta N-Gagen QD-mallilla oli iso askel oikeaan ja täytyy sanoa, että ainakin näin toimittajan silmiin firman myöhempi panostus pelien laadun parantamiseen ja pelikehittäjien hyvänäpitämiseen näytti asialliselta. Hetken tuntui jo siltä, että tästähän voisi sittenkin tulla jotain. Mutta liian vähän, liian myöhään. Kaameat lanseerauspelit ja pelipuhelimen surkea ensimmäinen malli olivat loanneet N-Gagen brändin liian pahoin.

Erään asian Nokia kuitenkin teki niin hyvin, että toivoisin muidenkin ottavan oppia. Nokian peliporukka piti huolen lehdistöstä. Tämä ponnahti mieleen, kun uusinta testailin Nokian N95-puhelinta ja sen tuoretta N-Gage-pelien latauspalvelua. Päätin samalla vilkaista myös kodin pelihyllyä ja kurkistaa N-Gage-nyssykkään. Ja voi pojat noita N-Gage-pelien määrää. Nokia todellakin piti huolen siitä, että medialle toimitettiin testikoodeja - yleensä kaksin kappalein, että moninpelinkin pystyi testaamaan. Monesta pelistä löytyi useita versioita, niin betaversioita kuin valmiita pelejä.

Jos Nokia teki N-Gagen suhteen yhden asian hyvin, niin lehdistösuhteet ja testipelit. Tästä saisivat pelitalot ottaa oppia. Mieluusti toki paremmilla peleillä. N-Gage-hyllyni puhdistuksen jälkeen jätin itselleni vain yhden pelin: erinomaisen Settlers of Catanin. Muut siirtyivät toimistolle museoitavaksi. Ja entä N-Gaget itse? Yhä käytössä - toinen hätävaraluurina, toinen GPS-paikantimena.

Kommentit (12)

Noniin! Mitäs se posti toikaan tänään? Jotain mielenkiintoista? Jotain internetsaavaa? Jotain yhteisöllistä? Kyllä, kiitos. Sonyn odotettu LittleBigPlanet pääsee toimituksen Xbottien suurennuslasin alle ja pelin olemusta valotetaan alustavasti ensi viikolla.

Kommentit (19)

WAR is here, kuten useampikin pelisaitti julistaa, ja sitä myötä se päivä, jota olen itse odottanut jo vuosia. Oma Warhammer Onlinen odotukseni alkoi tavallaan jo vuosia sitten hämäränä käsitteenä: eikö olisikin siistiä, jos joku tekisi Warhammer-pelin, jossa tuhannet pelaajat voisivat sotia keskenään? Konkreettisemmin odotus alkoi, kun White Dwarf -lehdessä mainostettiin sittemmin kuopattua Warhammer-MMO:ta noin 7 vuotta sitten.

Viimeinen kuukausi on ollut melkoista tuskaa, kun fiilikset ovat vaihdelleet polttavan odotuksen ja tuskastumisen välillä. Miksi tuskaa? Kuten jokainen pelin eurooppalaista julkaisua seurannut tietää, synnytys oli vaikea. GOAn - pelin eurooppalaisen julkaisijan - käsittämättömät ratkaisut seurasivat toisiaan ja verenpaine oli välillä katossa, kun näytti pahasti siltä, että vuosien odotus kaatuisi ranskalaisten kyvyttömyyteen.

Yhdessä asiassa pitää kuitenkin nostaa patonkipojille hattua: kyllä ne pirulaiset Collector’s Editionin osasivat tehdä! Tiesimme toki jo ennakkoon sisällön perusteella, että Warhammer Online: Age of Reckoningin Collector’s Edition tulisi olemaan jättimäinen. En kuitenkaan ainakaan itse osannut aavistaa, miten jättimäinen.

Kuten kuvasta näkyy, boksilla on kokoa. Sillä on myös painoa, sillä jööti painaa useita kiloja. Vieressä on vertailun vuoksi The Burning Crusaden boksi, joka on siis noin tavallisen DVD-kotelon kokoinen. Mutta mitä paketista paljastuu? Se, sekä myös ensifiilikset itse pelistä Lue lisää -linkin takana…

Lue lisää | Kommentit (13)

1: ”(Nick hukkui) Ihmetyttää, että eDome arvostelee Monster Jamin kaltaisia rupupelejä (varmastikkin tiedossa jo aiemmin kun koskee lisenssipeliin) eikä esimerkiksi viikko sitten ilmestynyttä Mercenaries kakkosta”

”On oikeasti jotain vikana, kun vuoden toisiksi myydyintä konsolipeliä ei arvostella, mutta tämmöisille riittää tilaa aina.”

Vastaus: Kaikelle on aina syynsä. Kuten on helppo arvata ei Monster Jam ollut mitenkään prioriteettilistalla. Se on ollut valmiina jo pidemmän aikaa, mutta odottanut juttukansiossa sopivaa julkaisuhetkeä. Juttuja on yleensä varastossa jonkin verran niin, että niissä on varaa valita muuttuvien tilanteiden varalta, jos vaikka arvostelija ei saakaan tilattua juttua ajoissa valmiiksi tai jotain muuta tapahtuu. Joskus kovemman prioriteetin peli ajaa vähemmän kiinnostavan tai huonomman pelin yli aikataulullisesti, jolloin peli X saattaa yksinkertaisesti tipahtaa kyydistä ja jäädä sivuraiteelle odottamaan julkaisuaan. Joskus, onneksi äärimmäisen harvoin, inhimilliset tekijät iskevät ja erittäin odotetun pelin tilattu arvostelu jää limboon. Se ei tietenkään vähennä sen enempää omaa kuin lukijoidenkaan harmia arvostelun puuttumisesta.

Mercenaries 2:n tapauksessa kävi niin, että julkaisija EA ei sai median promokappaleet Suomeen vasta reippaasti pelin julkaisun jälkeen. Joskus käy näinkin. Niinpä Mercenaries 2:n juttua päästiin työstämään vasta reippaasti jälkijunassa. Tähän kun lasketaan testaajien aikataulut (jollakulla voi olla useampiakin pelejä työstöputkessa), viikko pari pelailua ja tekstin editointi, niin jutun julkaisuun voi mennä pakostakin aikaa.

2: Joohanh kysyy: Ei nyt mitenkään tarkoitus kyseenalaistaa, mutta mikä estää hankkimasta käsiinsä pelin myyntiversiota ja arvostella sitä?

Vastaus: Raha ja periaate. Jos pelitalo haluaa, että teemme heidän pelistään jutun, niin he toimittavan sen meille. Ei arvostelukappaletta, ei juttua. Sama peliaate pätee kaikkialla viihdeteollisuudessa. Levy-yhtiöt toimittavat näytelevyt, kirjakustantajat kirjojen arvostelukappaleet, sarjakuvafirmat albumien/lehtien näytekappaleet, elokuvafirmat järjestävät median ennakkonäytökset ja lähettävät DVD:t - ja pelitalot lähettävät peleistä arvostelukappaleet.

Poikkeuksena ovat tietysti pienten indie-pelitalojen tuotokset, joita ostelemme ihan omaksikin huviksemme ja kirjoittelemme uutisia/juttuja ihan pelkän tukemisenkin takia, sekä porukan ihan muutein vain omaksi ilokseen himoitsemat teokset. Mutta jos kyse on isolla budjetilla operoivasta suuresta pelitalosta, jolla on hitonmoiset markkinointibudjetit ja varaa mällätä, niin kyllä se on heidän tehtävänsä kaivaa taskusta se 1,30€ ja postittaa meille arvostelukappaleet. Meidän ei ole mitään järkeä käyttää huomattavaa osaa mitättömistä budjeteistamme pelien ostelemiseen juttuja varten, semminkin kun arvostelukappaleen toimittaminen maksaa pelitalolle vain murto-osan siitä mitä alkuperäinen peli kaupassa. Arvostelujahan ei useimmiten tehdä kaupan hyllyiltä löytyvästä pelistä, vaan arvosteluun toimitetaan yleensä pelkkä pelilevy. Ohjeet ovat parhaimmillaan valokopioita tai pdf:iä.

3: 185jeff: Voisitte tosiaan arvostella näitä pelejä muillakin alustoilla kun tuolla paskalla laatikolla.

Kyssä: Miksi testaatte pelit aina vain xbox 360?

Ajopuku: Toimitus on täynnä näitä xbotteja.

Vastaus: Kyllä, toimitus on täynnä Xbotteja. Ja Xbotti on muuten oikein kaunis sana. Toimitus on myös täynnä PS2/PS3-pelaajia, PC-pelaajia, Wii-pelaajia, DS-pelaajia ja niin edelleen. Pointtihan on luonnollisesti se, että me olemme ennen kaikkea pelaajia. Valitan, fanipojat, me välitämme ennen kaikkea peleistä, se millä pelataan on toissijaisempaa. Tai mikä vielä kauheampaa: meille jokainen pelikone on samanarvoinen.

Mainitaan nyt vielä että useimmilla toimituksen Xboteilla on myös PS3 ja muutama muukin pelilaite. Myös vannoutuneimmat pitkän linjan Xbox-pelimiehet ovat laajentaneet Pleikkarien rintamalle. Vannoutuneimmallakin Xbotillamme on PS2 ja Wii, mutta hänelläkin PC on se ykköspelikone. Silviisii.

Sitten siihen varsinaiseen vastaukseen. Pelit arvostellaan sillä versiolla minkä julkaisija toimittaa. Esimerkiksi EA:n konsolipeleissä Xbox 360 -version arvostelukappale tulee yleensä ensin, joten se myös päätyy arvostelijalle ensin. Jotta pelistä tehtäisiin päivitysjuttu toisella alustalla on pelin oltava merkittävästi erilainen, mitä se ei - anteeksi vain - yleensä Xbox 360 vs. PS3 -rintamalla ole. Niinpä toiset arvostelut tehdään yleensä PS3/Xbox 360 -version jälkeen ehkä PC-, Wii- tai DS-versioista. Jos vaikkapa PS3-testiversio on tullut ensin ja Xbox 360 -versio tulee riittävän äkkiä perässä niin, että sitä ehditään kokeilla ennen arvostelun julkaisua, niin se lähetetään jutun tekijälle myös kokeiltavaksi.

Esimerkiksi NHL 09:n tapauksessa pelistä toimitettiin Xbox 360 -arvostelukappale julkaisun kynnyksellä. PS3-versiota ei ole arvosteltu, koska PS3-versiota ei ole vielä julkaistu eikä siitä ole myöskään toimitettu vielä arvostelukappaletta.

Ja pienenä päivityksenä: miksi arvostelimme Puren Xbox-versiona? No siksi että Disney toimitti arvostelukappaleen Xbox 360 -versiosta.

Sen sijaan esimerkiksi Mercenaries 2:sta saapui ensin PS3-versio, joten se myös lähti testiin ensimmäisenä.

Emme kuitenkaan voi mitään sille, että - anteeksi nyt vain - useimmille pelitaloille Xbox 360 on primäärialusta, jolle pelit ensisijaisesti kehitetään. Sen johdosta Xbox 360 -versio valmistuu yleensä ensin ja lähetetään ensin testiin. Tästä ja muista pelialan käytännöistä johtuen multiplattaripeleistä tulee useimmiten ensin Xbox-versio testiin, sikäli mikäli PS3-versiota edes koskaan toimitetaan. Vihaisia kirjeitä voi lähettää maahantuojille, paikallisille edustajille ja pelitalojen pohjoismaisille tuotepäälliköille/mediavastaaville.

Rautalankaa: Toimituksellisesti emme suosi mitään alustaa. Testiin laitetaan se versio mikä postista tulee, sellaiselle testaajalle jota ei ole vielä hukutettu pelivuoren alle. Tälläkin on oma vaikutuksensa: peliä X ei kannata lähettää testaajalle, jolla on parhaillaan neljä peliä työn alla. Lähetetään se mieluummin sellaiselle, jolla on nyt yksi ainoa peli työn alla ja siten kohta aikaakin pureutua aiheeseen. Tässä kohden katsotaan myös arvostelijan toiveita, mieltymyksiä ja pelikonelistaa - jos hänellä on konsoli A muttei B:tä, ei kannata lähettää konsoli B:n versiota. Jos tämä aiheuttaa ”mix aina arvostelette vaan A:lla pelejä” -reaktioita, niin sori, toimitukselliset päätökset joudutaan joskus tekemään raa’asti aikataulujen ja resurssien mukaan.

Kysymyksiä 2 ja 3 koskevia kommentteja olen bongannut myös V2.fi:stä, joten katsotaanpa suostuisiko V2:n päätoimittaja Mikko Heinonen heittämään aiheesta oman kommenttinsa.

Aiheeseen liittyy läheisesti myös: Kuvakaappaukset ja promokuvat, nuo pelitoimittajan ainainen ilonlähde.

Kommentit (17)

Pan Visionin Playground-tapahtuman kovin yksittäinen pelihitti oli ylivoimaisen selkeästi Activision-Blizzardin tuleva Guitar Hero: World Tour -rokkipeli. Kitaroita veivattiin ja rumpuja taottiin, etenkin illan kohokohdaksi muodostuneen bändikilpailun aikana. Kisaan osallistui myös eDomen bändi ja harvoin on rokki ollut näin hauskaa.

Yhtyeemme Bang Bang sai tuomaristolta täydet (siis täydet!) tyylipisteet, joten meno taisi olla aika vahvaa.

Katso kuvat ja lue tarkempi rappari täältä: Näin raikuu rokki Guitar Hero: World Tourissa.

Kommentit (1)

Yleensä videopelien pelailu on suhteellisen tavanomaista viihdettä, ilman kovin hurjia mieleenpainuvia muistikuvia. Mutta joskus pelit tai niiden pelaaminen herättävät niin vahvoja tunteita, että niitä voisi kutsua jopa elämyksiksi. Kun niin käy, pelituokion muistaa ja kauan.

Elämysmuistikuvia alkoi pulpahdella pintaan, kun virtuaalilentäjäveli muisteli miten hän oli veljineen pelannut joskus 15-vuotiaaana F-19 Stealth Fighter -lentosimulaattoria. Häivekoneella lentäminenhän oli jännittävää ja varovaista puuhastelua, mihin saatiin hurjasti lisää fiilistä kun pelikone aseteltiin sohvan ääreen ja koko kokoonpano peitettiin piiloon huovalla. Sen alla pilkkopimeässä oli kuulemma todella muikeaa lennellä näkymättömänä vihollistaivailla.

Meikäläisen tunnepitoisin pelielämys ei liity niinkään varsinaiseen pelikokemukseen vaan siihen valmistautumiseen. Commodore 64:n Gunship-kopterisimulaattoria oli näet vaikea pelata, kun ei yhtään tiennyt mitä havaitut viholliskohteet - tai omatkaan - olivat. Mikä oli uhka? Mikä vaaraton? Niinpä pelin ohjekirja kulkikin koulurepussa mukana kunnes kaikki NATOn ja Varsovan liiton kalusto oli opeteltu ulkoa. Jotain järkitekemistä ruotsintunneillekin.

Vähän tuoreemmasta päästä eläytymismittarilla on puolestaan Doom 3:n pelaaminen. Talvi, valot sammuksissa, ulkona pimeää, kello tikittää puoltayötä ja päässä testauksessa olleet surround-kuulokkeet tykittävät sairaan pelottavaa äänimaailmaa. Muutaman kerran oli pakko pistää PC lopulta kiinni, kun ei enää kestänyt äkillisiä sätkyjä. Tuorein todella intomielinen pelisessio lienee viime vuodelta, kun kaveriporukan lanittelussa tuli pelattua vähän asenteellisempaa lätkää. Punainen CCCP-takki päälle, joystick käteen ja punakone jyräämään. Loppusaldo voitettuja otteluita 100%, tasapelejä ja hävittyjä 0%. Neuvostoliiton kansallislaulua tuli laulettua useammankin kerran. Siinä oli todellista meininkiä.

Nämä ovat niitä hienoimpia pelihetkiä, kun menossa on mukana täydellä sydämellään ja antaumuksella.

Kommentit (2)

Aina yhtä mielenkiintoinen Dark Roasted Blender -blogi tarjoili jälleen kerran äimistyttäviä näkymiä, tällä kertaa epäluonnollisen luonnon merkeissä. Intian valtamerellä sijaitseva saari on ollut geologisesti eristyksissä muusta maailmasta viimeiset 6-7 miljoonaa vuotta. Niinpä muutenkin erikoisista olosuhteista nauttiva paikka on kehittänyt melkoisen hurjannäköistä kasvustoa.

Maisemat ovat kuin raskaan sarjan budjetilla tehostetusta tieteiselokuvasta. Ja sen asukkaiden rakentamat kaupungit olisivat kuin kotonaan vaikkapa Assassin’s Creed -pelissä.

Huikeaa, katsokaa itse: The Most Alien-Looking Place on Earth.

Kommentit (1)

SingStar, tuo hieno peli. Etenkin Legendat. Ja nyt SuomiRock. Voi niitä villejä iltoja, kun kaveriporukalla tai jatkoilla on pistety laulu raikamaan naapurien iloksi. Mutta yhtä asiaa olen halunnut pitkään kysyä eräältä yhtyeeltä. Ainakin meikän kaveripiirissä Indica on aivan selkeä SingStar-suomisuosikki. Mutta miten Indican tytöiltä itseltään sujuu SingStar-laulu? Se on askarruttanut jo pitkään. Viime viikolla oli viimein tilaisuus kysyäkin tämä askarruttava kysymys. Vastauksen kuulette vielä tällä viikolla näiden viehkeiden muusikoiden kertomana…

Päivitys: Haastis julkaistu: Miten SingStar sujuu Indicalta?

Kommentit (7)

Tämä kuva on aiheuttanut parin päivän aikana sen verran monta repeämistä, että kai se on pakko jakaa täälläkin:

Kommentit (18)

Tänään ihmettelin suuresti, että kukakohan näitä pelinimiä tuolla idemmässä keksii? Ihan oikeasti kiinnostaisi tietää.

Miten tällaiset pelinnimet ovat oikein voineet syntyä?

• Yogurting
• Infinite Undiscovery
• Tetris Grand Master 3: Terror Instinct
• Bastard!! Online (Kyllä, nimi sisältää kaksi huutomerkkiä.)
• Cooking Mama
• Revengers of Vengeance
• Nuts & Milk

Toivoa kuitenkin saa, että tämmöisiä nimiä tulee lisääkin. Ne piristävät aina päivää.

Kommentit (12)